Viimeistä viedään

Niin se vain tämäkin päivä koitti että ylläoleva otsikkovalinta tuli ajankohtaiseksi! Toiseksi viimeistä viikkoa viedään ja aikamme Kamerunissa on loppusuoralla. Tarkoituksenamme on pakata laukut lauantaina, hyvästellä Bertoua ja suunnata Doualan kautta Bueaan jossa meitä odottaa viimeinen koitos, nimittäin Kamerunvuoren valloitus tai ainakin sen yritys. Samalla kun odotamme jo perheen ja ystävien näkemistä ja sitä että keuhkot voi vetäistä taas täyteen Pohjolan raikasta ilmaa, olo on aika epätodellinen, ja voisi sitä kai haikeaksikin kutsua. Nytkö sitten jätämme tämän aikoinaan summamutikassa valitun afrikkalaisen tusinakaupungin taaksemme, entä palaammeko enää koskaan? Kavereita on hyvästelty, sähköpostiosoitteita vaihdettu ja niitä muutamaa asuntoon hankkimaamme tavaraa kaupiteltu. Myyntiyritysten yhteydessä on selvinnyt muun muassa että Kallen paperitonta mopoa on suhteellisen vaikea saada kaupaksi ja että olohuoneeseen piristykseksi hankkimamme kirjokuvioitu matto onkin rukousmatto. Mitäköhän naapurissamme asuva muslimiveljeskunta ajattelisi jos tietäisi että olen käyttänyt pyhää mattoa jokailtaisena jumppa-alustana.

Mopoa pestään myyntikuntoon.

Saimme jo ensimakua sulautumisesta takaisin suomalaiseen väriin pari viikkoa sitten kun minut tähän maailmaan saattanut parivaljakko saapui ennakkoluulottomasti ottamaan Kamerunista mittaa. Tuliaisissa ei oltu pihistelty, hengen pitimiksimme tuotiin puoli-matkalaukullista perinteisiä Suomi-herkkuja. Vaikka kahvipavut kasvavatkin Kamerunissa niin todettava on, että paikallinen paahto maistuu karvaan kitkerältä tuliaisina tuodun Presidentin hörpäämisen jälkeen. Vanhemmilleni puolestaan syötimme päivä toisensa perään niitä kuuluisia merenherkkuja, joilla lomakohdettamme Kribiä mainostetaan. He selvisivät matkasta lopulta vain kahdella oksennusripulipäivällä, tasapelilukemin 1-1.

Rantaruokaa Kribillä.

Matkasimme Kribille Doualasta vuokraamallamme taksilla, ja koska afrikkalaisessa liikenteessä pieniltä suunnitelman muutoksilta ei voi välttyä, ei niiltä vältytty nytkään. Menomatkalla hieman kolhiintuneesta Toyotastamme puhkesi vain rengas, mutta paluumatkalla samaisesta menopelistä hajosikin jo koko vaihdelaatikko ja jouduimme turvautumaan hinauskyytiin. Hinaajallamme tosin oli vähän liian lyhyt pinna kyseiseen puuhaan ja miehen kaasutellessa vastaantulevien kaistalla napsahti hinausköytemme poikki parissakin töyssyssä – ja lyheni lyhenemistään uhkaavasti Doualan ruuhkien lähestyessä. Pääsimme kuitenkin lopulta perille ja ehdimme vielä kangasostoksille kahmimaan paikallisia värikkäitä printtejä Suomeen viemisiksi.

Ei hullumpi paikka kattaukselle!

Viime viikonloppuna puolestaan saimme Kallen kanssa kokea ex tempore-yöpymisen sademetsässä. Lähdimme matkaan Kallen ranskalaisen kollegan kanssa määränpäänämme Djan suojelualue, toiveenamme bongata villieläimiä ennen kotiin lähtöä. Perillä meille selvisi että kyseinen bongailu ei olisikaan mikään yhden yön juttu, vaan että sademetsän syvyyksiin pitäisi patikoida vähintään 30 kilometrin verran muita kuin puita nähdäkseen ja että se vaatisi ainakin neljä päivää. Koska meillä oli vain päivä aikaa, korvaavaksi aktiviteetiksi tarjottiin kuuden kilometrin patikkaretkeä sademetsässä Dja-joen varrelle, jossa yöpyisimme teltasssa ja josta voisimme seuraavana aamuna tehdä souturetken piroguella eli eräänlaisella kokopuusta veistetyllä kanootilla. Jotta kuuden tunnin ajomatkamme aka. kuopparalli ei olisi mennyt hukkaan, tartuimme ihan mukavan kuuloiseen camping-tarjoukseen. Lauantai-päivä oli tässä vaiheessa jo pitkällä joten piti laittaa tohinaksi, jotta ehtisimme perille ennen pimeää. Retkueemme koostui meidän kolmen lisäksi oppaasta, riistanvartijasta ja kahdesta kantajaksi värvätystä bakamiehestä.

Oppaamme ja kantajat alkumatkasta.

Kun käännyimme hiekkatieltä sademetsään, puolisääreen ulottuvilla kumisaappailla harppovan oppaan ja riistanvartijan perässä alkoi olla vaikeuksia pysytellä. Bakat olivat metsässä tietysti kuin kotonaan ja huitelivat menemään paljain jaloin omia polkujaan. Vaikka katsetta kestämättömän rumat (kysy keneltä tahansa kamerunilaiselta tai ranskalaiselta) mutta ergonomiset skandinaavit sandaalimme olikin hankittu juuri pitkiä kävelyretkiä silmällä pitäen, ei niillä niin vain uhmattukaan sademetsän kasvillisuutta. Välitärppinä tähän väliin kerrottakoon, että Kamerunista löytyy kuuleman mukaan Amazonin lisäksi maailman koskemattomimmat sademetsät!

Maisemia kanoottiretkellä.

Tieto lähinnä kauhistutti kuin ihastutti siinä vaiheessa, kun ilta alkoi hämärtää eikä nähnyt enää mihin jalkansa laittoi. Mudan seassa vaani äkäisiä hevosmuurahaisia ja melkein voisin vannoa että ne oli varustettu torahampailla. Pimeä laskeutui, nuori oppaamme alkoi hermostua ja meille valkeni että kuusi kilometriä oli paikalliseen tyyliin ollut varsin optimistinen arvio. Määrittelemättömän pituisen rämpimisen jälkeen metsän seasta paljastui pieni raivattu pläntti, jolle pystyttäisimme telttamme. Mutta missä joki? Kyseessä olikin vain yksi suuren Dja-joen lukuisista pienen pienistä sivuhaaroista, jolle olisi leiripaikalta vielä matkaa. Peseytymishaaveet heitettyämme kömmimme mutaisina ja hikisinä telttaamme odottamaan aamua ja kuuntelemaan suurta sirkkakonserttia.

Oppaamme Lucia kokkaa ja miehet näyttävät valoa.

Aamupalamunakasta sardiineilla höystettynä valmistava oppaamme tiesi kertoa, että sardiinitölkin avaaminen houkuttelisi tuoksullaan kookkaita kissaeläimiä paikalle jopa kymmenien kilometrien päästä, ellei tölkkiä heittäisi heti nuotioon palamaan. Tässä vaiheessa toiveemme villieläimien bongaamisesta heräsivät hetkeksi uudelleen. Aamupalan jälkeen lähdimme etsimään kanoottia. Löytyi puinen kapea vene, hiljalleen pohjasta vettä päästävä malli, joka keikkui uhkaavasti puolelta toiselle kapteenimme työnnellessä sitä pitkällä kepillä eteenpäin. Kun kysyin mieheltä, tavattiinko alueella krokotiileja, vastaus kuului "kyllä, mutta yleensä vain kuivalla kaudella". No, onneksi tässä mentiin vasta marraskuuta jolloin sadekauden sanotaan päättyvän ja kuivan kauden alkavan.

Mitäköhän kaislikossa luuraa...

Kanoottimme kapteeni.

Jokiseikkailun jälkeen kokosimme telttamme ja lähdimme patikoimaan takaisin kylään, jonne olimme jättäneet automme yöksi. Metsä näytti päivänvalossa jo ystävällisemmältä ja muurahaispataljooniakin oli helpompi väistellä. Villieläimet jäivät yhä näkemättä, mutta ehkä tulevaisuudessa kun Boko Haram kyllästyy mekastamaan Kamerunin pohjoisosissa palaamme vierailemaan Wazan kansallispuistossa, jossa olisimme kovasti halunneet käydä tällä reissulla mutta jonne matkustamista kaikki parhaillaan välttelevät huonon turvallisuustilanteen vuoksi. Siellä useita uljaita eläimiä pitäisi onnistua bongailemaan suuremmalla todennäköisyydellä ja pienemmin ponnistuksin.

Lasken tässä vaiheessa kynäni ja kiitän kaikkia blogin kautta matkassamme mukana kulkeneita! Reissuun on mahtunut roppakaupalla sekä innostavia että lannistavia hetkiä, yllätyksiä ja opetuksia, kommelluksia, vuoronperään kristallinkirkkaita ja absurdeja tilanteita, määrittämättömän paljon aurinkoa, pölyä, munakkaita ja plantainia. Toivottavasti edes osa siitä kaikesta on välittynyt myös ruudun toiselle puolelle. Hyvästelemme Kamerunin tältä erää ensi viikon sunnuntaina, jolloin suuntaamme nokkamme Istanbulin kautta Pariisiin. Ennen kotiinpaluuta suoritamme ainakin vertauskuvallisesti pehmeän laskun Pariisissa, jossa viivymme vajaan viikon verran ja totuttelemme taas palelemaan, edullisen viinin ja juuston voimalla.

Kuva on otettu alkuajoiltamme Kamerunissa, silloin kun hipiämme ja t-paitamme olivat vielä valkoisia...

Siinä vaiheessa kun tiet erkanevat, oli se sitten tunniksi tai kenties ikuisuudeksi, Kamerunissa on tapana huikata "On est ensemble!" eli suoraan suomennettuna "Yhdessä ollaan!". Tilanteesta tai välimatkasta riippumatta, hyvin sanottu.

Kurkistus kummipostiin

Pääsin taannoin haastattelemaan ikäistäni paikallista vapaaehtoista, jolta sain kuulla miten Planin kummiposti toimii täällä Itä-Kamerunissa. Julkaisen haastattelun tässä alla ja siirryn sitten pakkaamisen pariin, olemme nimittäin Kallen kanssa taas livistämässä Bertouasta. Doualaan saapuu perjantaina odotettu suomalaisvahvistus kun vanhempani tulevat lomailemaan rannikolle kanssamme reiluksi viikoksi. Luvassa siis lisää rantakuvia Kribiltä. Työni Planilla loppui kuun vaihteessa, joten omalla kohdallani loppuaika Kamerunissa kuluu leppoisasti lomaillessa. Hakuna matata!

”Kummiohjelma auttaa tasavertaisesti kylän kaikkia lapsia”

Mbele Sony Dieudonné
Ikä: 26 vuotta
Planin vapaaehtoisena vuodesta 1999

Mbele on kummipostista vastaava vapaaehtoinen Kamerunissa Mandjoun kylässä, jossa Mbele myös itse asuu ja jossa hän on syntynyt. Kylässä on arviolta 150 Planin kummilasta ja Mbele tuntee heidät kaikki nimeltä.

”Kummilapsista ainakin sata kirjoittaa itse kirjeensä. Isommat lapset auttavat kaikista pienempiä vastaamaan kirjeisiin”, Mbele kertoo.

Vaikka kummilapset otetaan ohjelman piiriin yksilöllisesti, kummiohjelma auttaa silti tasavertaisesti koko kylän lapsia. Siitä saaduin varoin on rakennettu Mbelen kylässä muun muassa kaivoja ja kaikki peruskoulun luokkahuoneet sekä ostettu koulutarvikkeita. Ohjelmalla on myös rahoitettu valistuskampanjoita koulutuksen ja rokottamisen tärkeydestä sekä lasten- ja tyttöjenoikeuksista.

Kummiposti kulkee yhdestä kolmeen kertaan kuukaudessa, jolloin Planin edustaja tulee käymään Mandjoussa ja tuo kirjeet mukanaan. Kirjeisiin on aikaa vastata kaksi päivää, jonka jälkeen paluupostin täytyy lähteä takaisin Planin toimistolle.

”Aktiivisimmat kummit kirjoittavat 4-5 kertaa vuodessa, jotkut jopa 10-20 kertaa. Arviolta puolet kummeista pysyy kummiuden alusta loppuun samoina. Kummius loppuu lapsen täyttäessä 18 vuotta, vaikka sitä joskus haluttaisiin kummin puolelta jatkaakin."

Lapset odottavat kirjeitä ja niitä luetaan ja kirjoitetaan usein yhdessä. Joulukuussa kirjeitä ja lahjoja saapuu Mbelen mukaan yleensä tavallista enemmän. ”Kirjeissä vaihdetaan yleiset kuulumiset. Lapsi voi esimerkiksi kertoa, onko meneillään sade- vai kuivakausi ja millaisia aktiviteetteja hänen perheellään on ilmoista riippuen ollut. Juhlapyhät kuten joulun vietto on myös suosittu puheenaihe.”

Mandjoun kylän lapsilla on kummivanhempia ympäri maailmaa. Suurin osa kummeista on kotoisin Saksasta, jonka lisäksi kummeja löytyy Suomesta, Japanista, Koreasta, Iso-Britanniasta, Hollannista, Kanadasta ja Yhdysvalloista.

Plan aloitti toimintansa Mbelen kylässä vuonna 1999 ja silloin Mbele valittiin yhdeksän muun kanssa Planin vapaaehtoiseksi. Ajan mittaan muut ovat lopettaneet mutta Mbele jatkaa yhä. Plan maksaa vapaaehtoisille pientä korvausta – noin seitsemän euroa kuukaudessa - mutta käytännössä työstä ei saa palkkaa. Mbele kertoo saaneensa työstä silti rahallista korvausta paljon enemmän.

”Työni on antoisaa ja olen saanut tavata paljon ihmisiä. Se on tehnyt minusta avoimemman ihmisen.”

Kaikista palkitsevin asia vapaaehtoistyössä on Mbelen mukaan lasten kanssa oleminen. ”Tunnen todella olevani kotona tässä työssä.”

Mbele kertoo töiden määrän lisääntyneen viime vuosina kummiohjelman laajentumisen myötä. ”Alussa kun Plan aloitti toimintansa täällä idässä aktiviteetteja ei ollut vielä paljoa, noin 3-4 kertaa kuukaudessa. Nykyään kun ohjelman piirissä on paljon lapsia ja tehtävää on enemmän, töitäkin on useammin”.

Planilta saamansa työkokemuksen ansiosta Mbele on saanut töitä muualtakin. Muutoin Mbele elättää itsensä ja perheensä maanviljelyllä; hän viljelee maissia, maniokkia ja maapähkinöitä ja myös myy satoaan.

Mbelellä itsellään on perhe johon kuuluu 4 ja 8 vuotiaat tytöt. Vanhemmalla tyttärellä on ollut kummivanhempi Yhdysvalloissa nyt neljän vuoden ajan. Kummiposti perheen sisällä ei ole kuitenkaan työllistänyt isää, sillä kummi on kirjoittanut tytölle vain kerran. ”Tuota kirjettä onkin säilytetty tarkkaan”, Mbele vakuuttaa.

Jalkapalloa ja potkuja

Tänään puikoissa vaihteeksi Kalle, joka kertoo uusista käänteistä työpaikallaan ja vähän muuallakin:

Paljon onkin tapahtunut sen jälkeen kun viimeksi kirjoitin. Meigangassa on tullut käytyä pari kertaa. Ensimmäisellä kerralla pidettiin jäähyväisjuhlat Bertouan toimiston johtajalle. Samalla pelattiin myös jalkapallo-ottelu Meigangan konttoria vastaan. Me hävittiin tuloksella 3-4, mutta se ei meininkiä haitannut. Oli hauska pelata jalkapalloa, sitä kun tein viimeksi muistaakseni yläasteella.

3-4.

Jäähyväisjuhlat olivat jotain ennen näkemätöntä. Juhlasalissa jossa oli koko Bertoua konttorin sekä Meigangan konttorin henkilökunta, pidettiin puheita lähemmäs kolme tuntia. Kamerunissa kun on tapana pitää kunnon seremoniat työpaikalla kun jotain vähänkin erikoisempaa tapahtuu.

Gaël pitämässä jäähyväispuhetta, muut kuuntelevat korvat höröllä.

Kaikki vaaleaihoiset, minä mukaan lukien, joutuivat pitämään puheen. Se mitä sanoi ei ollut niin tärkeää, pääasia että suusta tuli ulos jotain. Yritin kertoa ranskaksi kuka olen ja mistä tulen. Ruokaa ja juomaa oli tarjolla niin että kaikille riitti ja juhlat olivat hauskat, vaikka alussa saikin kuunnella turhia löpinöitä.

Bileet!

Seuraava Meigangan visiitti menikin sitten työn merkeissä. Lähdin viikoksi opettamaan Meigangan paikallistoimiston logistikkoa, Cyrilliä, excelin käytössä joka koski sekä autojen että mopojen polttoainekulujen seurantaa. Vihdoin ja viimein tuntui siltä että pitkistä päivistä jotka olivat uponneet excelin kehittämiseen oli jotain hyötyäkin jollekin.

Kävelymatkalla Meigangan konttoriin.

Tein myös kuntoarvion Meigangan konttorin 20 moottoripyörästä. Puolista puuttui moottori ja näyttivät melko raadoilta muutenkin, ajoneuvot kun kuluvat nopeasti huonoilla kuoppaisilla teillä. Mukana matkassa oli tulkkini Elina. Edelleenkin koen ranskankielentaitoni sen verran hataraksi että tulkistani oli apua viestin perille saamisessa.

Kastelukannut Meigangassa odottamassa kuljetusta pakolaisleireille.

Polttoainekulujen seurannan avulla ollaankin Bertouassa saatu pari kuskia kiinni rahan kavaltamisesta järjestön luottokorteilla. Nämä pari ovelaa kuskia olivat onnistuneet nostamaan auton tankkauksen yhteydessä käteistä myös itselleen polttoaineen maksuun tarkoitettujen luottokorttien avulla. Asematyöntekijät olivat siis myös rikkoneet sääntöjä antamalla käteistä kuskeille. Tämä koko soppa johti luonnollisesti siihen että molemmat kuskit saivat potkut. Jotta vastaavanlaiset tilanteet vältettäisiin jatkossa, omiin tehtäviini on nyt lisätty lisää autojenkulujen seurantaan liittyviä tehtäviä.

Viikottainen ajojärjestelyni jota assistenttini vahtii.

PU-AMI on vihdoin ja viimein saanut lisää rahoitusta YK:n pakolaisjärjestöltä uusiin autoihin sekä kolmeen uuteen moottoripyörään. Perheeseen on tullut uusi Land Cruiser lava-auto, Toyota Hiace minibussi johon mahtuu 15 henkeä sekä Yamaha moottoripyöriä. Minibussi oli vanha tuontiauto Belgiasta. Vanhan kuluneen maalipinnan päälle maalattiin vain uusi valkoinen pinta ja samalla iskettiin PU-AMIn tarrat päälle mikä teki autosta kuin uuden. Nämä autot tulivat todellakin tarpeeseen koska PU-AMIn toiminta pakolaisleireillä on lisääntynyt.

Uusi Land Cruiser ja uudet mottoripyörät odottamassa matkaa Bertouan konttoriin, Aboubakar ja Mamadou lastaushommissa.

Seuraavaksi vähän paikallisia uutisia. Syyskuussa Garoua-Boulaissa - kaupunki Keski-Afrikan tasavallan ja Kamerunin rajalla - keskiafrikkalaiset Seleka-kapinalliset kidnappasivat 12 kamerunilaista. Bertouasta Meigangaan menevä tie oli suljettu muutaman päivän ajan tästä johtuen. Kidnappaajat vaativat johtajansa vapauttamista, joka on vangittuna Bertouassa syytettynä hyökkäyksiin kiihoittamisesta  Kamerunin ja Keski-Afrikan tasavallan rajalla. Kyseinen johtaja oli pidätetty Bertouassa syyskuuussa 2013 suunnitellessaan hyökkäyksiään paikallisessa hotellissa. Tällä hetkellä tilanne Garoua-Boulaissa kyseisen tapauksen kohdalla on jo rauhoittunut mutta pari viikkoa sitten siellä oli taas ollut aseellinen konflikti.

Bertouan ja Batourin välinen pölyinen tie.

Syyskuussa Boko Haram oli onnistunut hakkeroitumaan Kamerunin kansalliselle tv-kanavalle ja laittanut Nigerian kansallislaulun soimaan suoraan uutislähetykseen muutamaksi minuutiksi. Levottomuuksista kuulee aina silloin tällöin, mutta onneksi Bertouassa ei olla nähty mitään Boko-Harameja. Täällä on aika voimakkaasti armeija ja poliisi mukana katukuvassa, joten uskon että tänne ei niin vaan hyökätä. Tosin eräälle poliisille kävi köpelösti Bertouassa elokuussa kun hän yritti ampumalla estää keskiafrikkalaista rikollista pakenemasta. Rikollinen nimittäin päätti napsauttaa poliisilta viidakkoveitsellä irti sen käden, jossa pistooli oli.

Minä ja uusi esimieheni Mamadou tarkastamassa Batourin tulevaa PU-AMIn konttoria.

Ebolasta ollaan myös puhuttu paljon, kollegani Sylvain oli ollut YK:n pakolaisjärjestön kriisikokouksessa joka koski ebolaan varautumista ja sitä minkälainen riski se on Itä-Kamerunille. Kokouksessa oltiin sitä mieltä että taudin leviäminen tänne olisi katastrofaalista. Täällä kun on paljon ihmisiä, huono hygienia sekä paljon pakolaisleirejä. Hedelmälepakot jotka ovat taudin luonnollinen kantaja, asustelevat myös täällä Itä-Kamerunissa. Kuuleman mukaan Bertouan armeijasta oli myös edustaja mukana kokouksessa. Arpinen armeijapäällikkö olikin kovanaamana ehdottanut että armeija voisi aloittaa operaation ampumalla kaikki Bertouan lepakot, jotta vältyttäisiin mahdolliselta ebola-epidemialta. Koko sali oli purskahtanut nauruun. Siitä voi päätellä kuinka varteenotettava ehdotus oli kyseessä. Kriisikokouksista huolimatta en usko että ebolat tänne kovin helposti leviää. Naapurimaa Nigeriakin sai nimittäin taudin jo taltutettua.

Timangoloon vievällä tiellä oli liikennettä.

Sitten vähän synkempiin uutisiin, viime lauantaina eräs paikallisista työntekijöistämme Lolon pakolaisleirillä oli menehtynyt meningitikseen. Koko Bertouan sekä Meigangan toimisto osallistui hautajaisiin jotka olivat koko päivänmittaiset jäähyväisjuhlat. Oli jotenkin hienoa nähdä miten moni ilmaantui paikalle ja kuinka suuri saattue kyseisellä henkilöllä oli.

Kierroksella Timangolon pakolaisleirillä.
.

Muutama viikko sitten menin PU-AMIn auton mukaan katsomaan missä kunnossa Timangolon pakolaisleirille vievä tie on, jotta minun olisi helpompi ymmärtää mitkä autot sopivat millekin reiteille. Reitti oli sadekauden runtelema kuoppainen hiekkatie.

Naiset vesijonossa kaivolle.

Teimme myös kierroksen pakolaisleirillä jossa asuu noin 6000 pakolaista. Oli samalla hienoa ja surullista nähdä pakolaisia. He näyttivät iloisilta, vaikka  pinnan alla on todennäköisesti kova suru koska he ovat saaneet kokea paljon raakuuksia. Pakolaisleirillä vierailu oli hyvä muistutus siitä miksi olen täällä. Konttorissa päivät pitkät istuessa ei nimittäin aina oikein näe suoraan minkä vuoksi tätä työtä tekee.

Tässä oltiin innoissaan kamerasta.

Lomaterveiset kamerunilaiseen tapaan

Edellisistä kuulumisista on vierähtänyt tovi, täällä ollaan nimittäin oltu sillä kauan odotetulla lomamatkalla! Kamerunissa lomalta palatessa päällimmäisenä mielessä on kaksi asiaa: ranta ja miliisit. Koska jälkimmäistä ei saa kuvata, postauksen kuvitus keskittyy ensin mainittuun. Suuntasimme maan länsirannikolle ja katsastettua tuli Kamerunin kuulut rantakohteet Limbe ja Kribi sekä maan suurin kaupunki ja taloudellinen keskus Douala. Sadekausi vähän varjosti rantalomailuamme mutta toimintaa reissusta ei silti puuttunut. Opimme pari uutta ja ilmeisen tärkeää seikkaa Kamerunissa matkustamisesta: älä käytä vihreitä reisitaskuhousuja suurissa kaupungeissa äläkä lähde kotoa ilman rokotuskorttia.

Kalle sadepäivän rantapuuhissa.

Ensimmäisenä lomapäivänämme Doualassa olimme kuin maalaiset suurkaupungissa. Puoli vuotta pienessä Bertouassa vietettyämme neljän miljoonan ihmisen roskat ja kaaos tuntui vyöryvän kohti joka suunnasta. Ruokakaupassa käynti oli oma elämyksensä, voi hannu ja kerttu sitä valikoimaa... suklaata, juustoa, mysliä - kaikkea mistä olemme voineet vain unelmoida kuluneiden kuukausien aikana! Jonkin aikaa sokerihumalassa kaupunkiviidakossa poukkoiltuamme meidät pysäytti silmin nähden raivostunut miliisi, joka suu vaahdossa huutaen osoitti Kallen housuja. ”Military! Boko Haram!”. Karjujalla ja hänen työparillaan oli punaiset baretit ja kunnioitettavan kokoiset konekiväärit, mistä osasimme jo arvata olevamme lirissä. Miehille eivät kelvanneet selitykset siitä, että Kallen housut olivat ihan tavalliset Suomesta ostetut reisitaskuhousut ja että meillä ei ollut kytköksiä Boko Haramiin. Miliisit vaativat Kallea riisumaan housut samantien ja siinä vaiheessa tulikin jo kiire keksiä puhetta tehokkaampia ratkaisuja. Tarjouduimme kipaisemaan viereisessä kaupassa ostamassa Kallelle uudet housut jotka hän vaihtaisi välittömästi. Siihen suostuttiin mutta vain minä saisin mennä, Kalle jäisi. Kyselin lennosta oikeaa kokoa ja painelin kauppaan juoksujalkaa.

Tässä kohtaa on hyvä muistella kaunista auringonlaskua Kribillä.

Housujen vaihtaminen ei tietenkään riittänyt, vaan ollessaan sivukujalla saarroksissa miliisien kanssa Kalle oli joutunut antamaan myös rahallisen lahjuksen päästäkseen menemään. Kanssakäynti miliisien kanssa ei jäänyt tähän yhteen kertaan mutta saimme onneksi levätä muutaman päivän Limbessä ennen seuraavaa kohtaamista. Limbe on Mt Kamerunin kupeessa sijaitseva noin sadantuhannen asukkaan rantakaupunki. Rantojen hieno hiekka on muodostunut vuoresta peräisin olevasta laavasta ja on siksi tumman ruskeaa. Sadekausi näkyi kaupungissa hiljaisina ravintoloina ja hotelleina, joista suurin osa vaikutti jo parhaat päivänsä nähneiltä. Turistisesonkina kaupunki todennäköisesti herää uuteen uskoon, onhan se tiettävästi edelleen yksi Kamerunin suosituimmista lomakohteista.

Limben kaakaon värisiltä rannoilta, vesi oli tähän aikaan jo niin korkealla ettei hiekkaa paljoa näy.

Limbessä oleskelun kohokohta oli vierailu sympaattisessa Limbe Wildlife –keskuksessa, jonne on päätynyt sekalainen joukko laittoman metsästyksen - niin kutsuttu ”bushmeat trade”- seurauksena orvoiksi jääneitä apinoita ja gorilloja. Muun muassa apinan liha on haluttua tavaraa Kamerunissa ja sitä myydään laittomasti teiden varsilla ja joissain ravintoloissa. Tavallisesti orvoiksi jäätyään poikaset menehtyvät luonnossa mutta keskus antaa niille uuden mahdollisuuden. Kun eläimet ovat voimistuneet ja pärjäävät taas omillaan, ne pyritään palauttamaan takaisin luontoon.

Olisiko ollut paviaanien nurkkauksesta.

Limben jälkeen suuntasimme Kamerunin toiseen suosittuun lomakohteeseen, Kribin rannoille. Pilvipeite ei rakoillut paljoa täälläkään mutta hiekkarannalla käyskentely ja meren ihailu ei onneksi katso ilmaa. Toisin kuin Limbessä, Kribillä rannat ovat karkeaa vaaleaa hiekkaa. Sekä matkalla Kribille että palatessa takaisin Bertouaan kohtasimme jo tutun ammattikunnan edustajia. Miliisien tarkastuspisteitä tulee teiden varsilla vastaan vähän väliä ja julkisia kulkuvälineitä pysäytetään niillä ahkerasti. Punabarettinen miliisi viheltää ensin pilliinsä ja käskee sitten kaikki matkustajat ulos bussista. Henkilökortit syynätään tarkkaan ja koitetaan keksiä huomauttamisen aiheita. Valkoisten matkustajien ongelmaksi muodostui tällä kertaa rokotuskortit, jotka olimme tietysti jättäneet kotiin, mutta joita miliisi vaati nyt näytille. Tätä(kään) logiikkaa en ymmärtänyt, emmehän pääsisi edes maahan ilman rokotuskortteja ja passeissa on viisumit ja leimat kunnossa. Kun kortteja ei löytynyt niin pääsimme taas "päällikon" (eli porukan vanhimman ja tukevimman punabaretin) puheille jonka rooliin kuuluu kertoa että meidät viedään seuraavaksi lähimmälle poliisiasemalle tai maahanmuuttovirastoon. Ellei tietysti meiltä sattuisi löytymään ”tuliaisia”, silloin asia saattaa olla neuvoteltavissa.

Tällä mentiin Limbeen.

Onneksi olimme jo saaneet harjoitella Doualassa vastaavaa tilannetta koska mitta kyseisten korruptoituneiden herrojen suhteen oli jo niin täysi ettemme antaneet tällä kertaa periksi. Bussi uhkasi jo jättää meidät ja kuljettajakin kehoitti lahjomaan. Kun totesin toiminnan olevan hävytöntä ottaen huomioon vielä että olemme työskennelleet heidän maansa hyväksi korvauksetta puoli vuotta, uppiniskaisuus palkittiin ja meidän annettiin jatkaa matkaa. Samanlainen episodi toistui taas kotimatkalla Bertouaan mutta vastaavan väsytystaistelun avulla vältyimme joutumasta miliisien kaljojen maksumiehiksi.

Kribin rannalta, taustalla näkyy Lobén vesiputoukset.

Nyt olemme taas kotona ja sorvin ääressä, Bertouaan palaaminen tuntui yllättävän kotoisalta vaikka sitä etukäteen vähän karsastettiinkin. Täällä saa ainakin liikkua rauhassa ja kaikki arjen asiointi tuntuu niin helpolta. Paluuhurmos ehti jo vähän laantua eilen kun yritimme tehdä illalla ruokaa ja sähköä tuli niin heikosti ettemme saaneet edes vettä kiehumaan. Kaapissa on onneksi korppuja aina näitä tilanteita varten ja kylmästä suihkusta saa sellaisen shokin ettei ruokaa enää muistakaan. No, oli meillä sentään Kribiltä ostettu juusto paluuta pehmentämässä. Planin Global Awards –kilpailusta - josta kirjoitin taannoin täällä- on muuten tullut viimein uutisia, bakaprojekti on edennyt omassa kilpailukategoriassaan finaalikolmikkoon! Jännitys tiivistyy kenet raati kruunaa kohta voittajaksi.

Pitkin maita ja mantuja

Viime viikolla mentiin otsikon mukaisesti pitkin maita ja mantuja, kun kiersin bakaprojektin kenttätyöntekijöiden Didierin ja Vitalin kanssa kaikki kahdeksan projektikoulua. Matkamme tarkoituksena oli jakaa koulutarvikkeita ja muuta koulunkäyntiin tarvittavaa bakalapsille lukuvuoden alkajaisiksi. Viikon aikana tuli jaettua muun muassa monta sataa reppua, paitaa ja vihkoa, aurinkolamppuja ja toimistotarvikkeita opettajille, bakan tekstikirjoja ja aakkostauluja, sekä papu- ja maapähkinäsäkkejä, suolaa, ruokaöljyä ja maustekuutioita kouluruokailun järjestämistä varten.

Oppilaat odottamassa etualalla olevien tavaroiden jakamista.

Retkueeseen kuului myös pieni kuorma-auto, johon kaikki jaettava tavara oltiin maanantaina lähtöaamuna summa mutikassa pinottu. Kuormurin kuski ei ollut taitanut tietää mihin ryhtyi kun otti keikkamme vastaan, sakeita sademetsiä halkovia mutaisia teitä pitkin rytyyttäminen sadekaudella kun on ihan omaa luokkaansa. Kuormuri-parka jäi jumiin pariinkin otteeseen ja matkan mittaan vakavoitunut kuski alkoi toisen päivän jälkeen vaatia suurempaa korvausta viikon keikasta.

Kuormuria kaivetaan ylös mudasta.

Tärkein tavoite kuitenkin saavutettiin; uudet pienet ekaluokkalaiset saivat yksitellen noutaa satukuvituksella varustetun punaisen tai sinisen repun kannettavakseen, onhan oma reppu mitä olennaisin osa alkavaa opintietä jotta voi tuntea itsensä oikeaksi koululaiseksi. Myös oppilaiden vanhemmat osoittivat kiinnostusta reppuja kohtaan, ne kun soveltuisivat oivallisesti hedelmien ja lehtien keräilyyn metsässä. Mukanamme oli jokaisessa koulussa kunkin alueen pormestari ja opetuksen valvonnasta vastaava virkamies, jotka painottivat vanhemmille että Planin jakamat tavarat olisivat pelkästään lapsia ja näiden tulevaisuuden rakentamista varten. Toistaiseksi bongasimmekin perjantai-illan paluumatkalla vasta yhden vaaleanpunaisen Ariel-repun, joka oli päässyt meitä leveällä hymyllä tervehtivän bakavanhemman kaulaan keräilyreissulle.

Pormestari jakamassa reppuja Missoumen koulussa.

 

Viikosta jäi käteen väsynyt mutta hyvä mieli, treenatut istuinlihakset ja kärpästen syömät raajat. Ylihuomenna on muuten tullut kuluneeksi tasan puoli vuotta siitä kun saavuimme Bertouaan ja aloitin työt Planilla. Rajapyykin ylittämisen kunniaksi saatamme suunnata viikonloppuna toiselle puolelle maata tutkimaan miltä Kamerun näyttää muualla kuin täällä idässä. Ennenkaikkea ajatuksissa on kuitenkin päästä kokemaan, miltä se meri taas tuntuikaan ja näyttikään...

Bakalapsia Bizamin koulun pihalla.

Kolme tarinaa

Kuten taannoin lupasin, kerron tänään hieman lisää Mbilessä haastattelemieni keskiafrikkalaisten nuorten ja yhden vanhemman rouvan kokemuksista ja ajatuksista liittyen heidän työhönsä Planilla ja elämäänsä pakolaisleirillä. Plan on palkannut keskiafrikkalaisten pakolaisten keskuudesta sekä nuoria että vanhoja naisia ja miehiä järjestämään ohjelmaa alle kouluikäisille niin kutsutuissa lapsiystävällisissä tiloissa, joita Plan on rakentanut viidelle pakolaisleirille Mbile mukaan lukien. Osa haastatteluista jää vielä julkaisematta, koska loput niistä ovat fulaniksi enkä ole saanut tulkkiani Alia käsiini viime aikoina. Seuraavassa Emmanuelin, Aboubakarin ja Alanan tarinat.

Nuoret vetämässä ohjelmaa lapsille Planin rakentamassa lapsiystävällisessä tilassa.

Emmanuel kertoo tarinansa:

Nimeni on Emmanuel, tulin Keski-Afrikan tasavallasta ollakseni täällä Kamerunissa, mutta meillä ei ole helppoa koska olemme pelänneet ja käyneet läpi paljon ennen kuin pääsimme tänne asti. Me olemme menettäneet paljon, myös kotimme. Kaikki on mennyttä. Olemme kuitenkin pysyneet terveinä mikä on hyvä asia. Saavuimme aluksi Kentzouun, josta YK:n pakolaisjärjestö toi meidät tänne Mbileen, kiitos heille siitä.

Millainen vaikutus Planin projektilla on ollut elämääsi Mbilessä?

Voin nähdä yhden selvän muutoksen; aikaisemmin minulla oli tapana ajatella paljon kaikkea tapahtunutta. Planin koulutuksien jälkeen olen kuitenkin alkanut  tyhjentämään mieltäni niistä ajatuksista jotka painavat sydäntäni. Olen ollut Planin työntekijänä nyt noin kuukauden ajan.

Minkälaista koulutusta olet saanut Planilta?

Eräs nainen piti meille koulutuksen kuinka selvitä siitä kaikesta mitä olemme kokeneet. Tämän koulutuksen jälkeen aloimme pyrkiä tyhjentämään mielemme niistä asioista joita olemme kantaneet sisällämme. Esimerkiksi minä menetin paljon asioita. Omistin ison apteekin kotimaassani mutta menetin sen. Mutta yritän nykyään pyyhkiä tämän mielestäni. Kun leikin lasten kanssa täällä ja laulatan heitä, unohdan mitä olen kokenut. Se on muuttanut elämäni.

Onko jotain mitä vielä toivoisit Planin tekevän?

Jos on jotakin mitä Plan voisi vielä tehdä, niin olisi hienoa jos meillä olisi tällainen tila myös vanhemmille ihmisille mitä meillä on nyt lapsille. Siten myös aikuiset pääsisivät käsittelemään kokemiaan asioita niinkuin me teemme lasten kanssa tällä hetkellä lapsiystävällisissä tiloissa.




Emmanuel (keltaisessa paidassa) kollegansa Miriamin ja lasten kanssa.

Aboubakar kertoo tarinansa:

Nimeni on Aboubakar, olen pakolainen. Olen tullut Keski-Afrikan tasavallasta.

Miten päädyit tänne Kameruniin?

Keski-Afrikan tasavallassa asuin aluksi pääkaupungissa, jossa opiskelin yliopistossa. Minulla oli kuitenkin taloudellisia vaikeuksia ja jouduin luopumaan opinnoistani. Palasin Berberatiin jossa työskentelin rakennustyömaalla nimeltä ”arabialainen rakennustyömaa”. Työskentelin siellä lähes vuoden ja sitten perustin rakennustyömaan setäni kanssa. Olimme kaikki yhdessä. Täysin varoittamatta, yhtenä tavallisena iltana kun olin muiden kanssa rakennustyömaalla meitä kohtaan hyökättiin. Olin setäni kanssa kun lukuisat hyökkääjät tulivat ja kävivät hänen kimppuunsa. Menetin molemmat setäni. Ensin hyökkääjät saivat toisen. Hän kuoli välittömästi paikan päällä. Toisen he vangitsivat. Minä pakenin puskiin ja suuntasin kohti Gari-Gomboa. Minulla oli vaikeuksia koska en ollut tuonut mukanani mitään, olin jättänyt kaiken. Moottoripyöräni, rahani, aivan kaiken. Gari-Gombosta löysin joitain ystäviäni joiden kanssa aloin etsiä töitä. Työllä ei kuitenkaan tullut toimeen ja kun äitini saapui myös Gari-Gomboon ja kehotti meitä lähtemään, jatkoimme matkaa yhdessä Kentzouun. Kentzousta meidät siirrettiin tänne Mbileen.

Mitä tulee työhösi Planilla, miten se on sujunut ja mitä ajattelet siitä?

Planin aktiviteetit ovat olleet hyviä koska kun tulen tänne ja leikin lasten kanssa, unohdan sen mitä olen joutunut kokemaan. Syvällä sisimmässäni se pysyy mutta nykyään en enää pelkää.

Millaista koulutusta olet saanut Planilta?

Meidät on koulutettu monista asioista, ensimmäiseksi lastensuojelusta. Meille on näytetty kuinka työskennellä lasten kanssa, kuinka ohjata heitä. Olemme oppineet kuinka tunnistaa lapsi joka on traumatisoitunut tai kokenut fyysistä tai seksuaalista väkivaltaa. Meille on myös opetettu kuinka antaa ensiapua henkilölle joka on joutunut onnettomuuteen.

Oletko sitä mieltä että on vielä jotain mitä Plan voisi tehdä?

Plan on tehnyt hyväksemme paljon. Itse unelmoin opintojen jatkamisesta. En tiedä voisiko Plan tehdä jotakin minun kaltaisteni hyväksi.

Mitä pidät työstäsi lasten kanssa, onko se helppoa vai kohtaatko vaikeuksia?

Lasten kanssa ei ole aina helppoa mutta selvidymme aina. Nämä lapset eivät vielä ymmärrä kaikkea mutta jonain päivänä he tulevat ymmärtämään.Vaikeuksia on välillä mutta ei liikaa. Lapset jotka ovat vakavasti traumatisoituneet ovat asia erikseen, heidät ohjaamme CARE Internationalin luo. Olen tavannut heitä kolme ja ohjannut kaikki CARE:n luo. Yksi heistä, eräs tyttö käy vielä täällä (lapsiystävällisessä tilassa), aiemmin hän oli likainen mutta näyttää paremmalta nykyään.




Aboubakar.

Alana kertoo tarinansa:

Minun nimeni on Alana ja olen tullut tänne Keski-Afrikan tasavallasta. Meille tapahtui siellä paljon asioita. Tulin tänne Berberatin ja Gari-Gombon kautta. Keski-Afrikan tasavallassa he veivät aviomieheni. Mieheni veljeltä he viilsivät kurkun auki silmieni edessä. En pystynyt kuitenkaan jättämään kotiani, koin kaiken tämän. Toisella kerralla he veivät taas yhden ja viilsivät tämänkin kurkun. Sitten oma poikani tapettiin fyysistä voimaa käyttäen. Silloin päätin lähteä. Kun saavuimme Gari-Gomboon en pystynyt olemaan rauhassa. Sen jälkeen suuntasimme Kentzouun, mutta en pystynyt olemaan rauhassa sielläkään. Kentzousta meidät tuotiin tänne Mbileen, kiitos paljon siitä (YK:n pakolaisjärjestölle). Plan on opettanut meille paljon uusia asioita täällä, kiitos paljon myös siitä. Nykyään pystyn nukkumaan hiukan, ennen en voinut. Kun ajattelen elämääni, en pysty nukkumaan. Olen kiitollinen kaikesta mitä hyväksemme on tehty täällä Mbilessä.

Alana.

Haastateltavilta on saatu lupa haastattelujen ja heidän kuviensa julkaisemiseen.



  

Matkakumppanina Meigangassa

Tulimme juuri kotiin pohjoisen raikkaimmista ilmoista kaupungista nimeltä Meiganga, jossa olimme koko viikon Kallen työmatkalla. Meigangaan pääsee reilussa neljässä tunnissa suuntaamalla autolla maata suoraan ylöspäin. Pääsin mukaan sillä verukkeella että toimin tarvittaessa Kallen tulkkina. Keskustelujen aihepiirit pyörivät lähinnä autojen ja moottoripyörien varaosien sekä niiden seurantaa varten luodun excelin ympärillä, jonka toimintamekanismia en ymmärrä edes suomeksi. Kaikki hommat saatiin kuitenkin pakettiin ja vierailuun oltiin ilmeisesti ihan tyytyväisiäkin kun kuskasivat meidät vielä takaisin Bertouaan viikon päätteeksi.

Menomatkalla maanantaina pääsimme poikkeamaan pikaisesti Gado Badzeren pakolaisleirillä. Gado on leireistä väkiluvultaan suurin, asukkaiden lukumäärä on arvion mukaan tällä hetkellä 17 000 paikkeilla leirin virallisen kantokyvyn ollessa 10 000 ihmistä. Yhdellä matkaseurueestamme oli työnhaku päällä, joten kävimme tiedustelemassa mahdollisia avoimia pestejä avustusjärjestöissä.

Planin toiminta Gadossa keskittyy lasten koulutukseen, jonka edistämiseksi leirille on rakennettu 11 väliaikaista koulurakennusta. Kävimme katsomassa niistä kuutta ja iloksemme huomasimme että kolmessa oltiin jo päästy kouluvuoden alkuun. Tästä todisteena olivat täyteen piirretyt liitutaulut, jotka viittasivat ainakin ranskankielen ja matematiikan opetukseen.

Meigangan majapaikassamme oli jotain ennennäkemätöntä, yhden suuren huoneen nurkkaan oli nimittäin kerätty sekalainen kokoelma menneiltä vuosikymmeniltä selviytyneitä kuntosalilaitteita. Suurin osa laitteista oli arvattavasti rikki mutta liityimme avoimin mielin steppereiden ja kuntopyörien väsyneeseen joukkoon. Laitteet eivät ainakaan vaatineet meiltä enempää kuin olisimme sillä hetkellä pystyneet antamaankaan.

Ensi maanantaina kouluvuosi starttaa koko maassa. Plan myöntää stipendejä osalle lapsista, jotta vähävaraisimmilla olisi mahdollisuus koulunkäyntiin. Vaikka peruskoulutus on nimellisesti ilmaista, niin esimerkiksi koulukirjat maksavat. Lähitulevaisuuden ohjelmaan kuuluu ainakin niiden koulujen kiertäminen, joiden oppilaille myönnetään alkavaksi lukuvuodeksi stipendi. Tästä mahdollisesti lisää ensi viikolla.

Kuvat ovat kolmen viikon takaisilta vierailuilta Mbilen, Lolon ja Timangolon leireille.